Olimme tyttäreni kanssa käymässä Meilahden sairaalassa miestäni tervehtimässä. Tulimme bussilla, sillä jotain minulla on Helsinkiä vastaan, sen liikennekulttuuria ja mieletöntä vilinää; ääniä, sorinaa. Sekamelskaa, mikä ei järjesty päässäni oikein, vaikka siis kyseessä on nimenomaan pääkaupunki, heh.

Saavuimme pelonsekaisin tuntein sairaalan aulaan, yhteen niistä. Erotin kalpean, rollaattoriin nojailevan haamun, vaaleaan beigeen puetun, joka hymyili... Heti halaamisen jälkeen sanoin meneväni wc:hen, mies jäi aulaan seisomaan, nojaamaan, odottamaan tuskaisen pitkät minuutit. Wc:ssäkään en voinut kuin hokea itselleni; "laihtunut, huonomman näköinen, ei hyvä, ei hyvä."

Pienen aikalisän jälkeen lähdimme yhdessä kävelemään. Mieheni sormukset eivät oikein tahtoneet pysyä sormissaan. Ne nojailivat tyhjinä rollaattorin käsitukiin, niveletkään eivät enää olleet käsissä niitä stoppaamassa. Ne pysyivät siinä vain tahdonvoimalla. Rollaattorin telineeseen oli kuljetukseen laitettu happilaite, mistä kulki ohuen letkun kautta elämänvirtaa miehen hengenpitimiksi.

Katsoin vastaantulleiden ihmisten ihmetyksen- ja pelontäyttämiä ilmeitä. Minä kannoin ne katseet mieheni kanssa, mutta olin tuossa vaiheessa ainoa, joka ne rekisteröi. Ymmärsin oikein hyvin, mitä niissä katseissa luki; "kuinka mes voi vielä kävellä, vaikka näyttää niin tyhjältä?" Ja kun istuimme kahvilan aulassa, ja mieheni suuteli minua, oli se suudelma kuoleman oma. Mies hymyili, mutta tiesin, että hän oli jo luovuttanut. Hän ei ollut siinä kehossa kuin siksi, että kykeni liikuttamaan ruumista paikasta toiseen. Hän ei ollut enää mieheni. Olin suudellut kuolemaa, kylmää, elotonta ruumista, joka oli ollut mieheni, mutta en tuntenut tätä ruumista vierelläni enää. Tiesin jo, että pahimmat hetket  on käsillä---.

sunnuntai, 5. kesäkuu 2011

Pyörähtäen

Haluan vain olla... Viime aikoina on tapahtunut yhtä sun toista.

Kun viimeksi mainitsin hautajaisista, nekin jo kävivät todella mielessä pari päivää sitten. Mieheni oli lähtenyt ajelemaan pidempää matkaa harrikallaan, minä jäin kotiin. Jo hänen lähetiessään oli hatara olo, ei ihan tyypillinen hyvästelyfiilis. Kun hän oli mennyt, huomasin, että kännykkä, joka on tyypillisesti aina hänen mukanaan, oli jäänyt kotiin. Siitäkin tuli outo olo...

Silloin, kun teimme muuttoa nykyiseen osoitteeseen, siinä muuton tiimellyksessä pudotti kissamme hyllyltä puisen harrikan, joka on ollut miehelleni tärkeä. Se meni tuusan-nuuskaksi. Hän tuumasi tuolloin, että mikähän merkitys tuollakin oli... harmitti silloin, ja harmittaa nytkin:

Eipä aikaakaan, kun puhelimeni soi. Jokin tuntematon numero soitti, ja mietin, vastaanko vai en. Päätin vastata. Toisessa päässä oli pieni hiljaisuus, ja sitten kuului vain:" Tässä  Niko"... "hetkinen"... (kuiskaus:) "pystytkö sä puhumaan?"... Ja sitten sain mieheni puhelimeen. Hän sanoi heti, että jotain on hänelle tapahtunut, mutta samalla mietti, mitä sanoisi (etten huolestuisi). Kertoi, että odottaa ambulanssia, eikä oikein voi nousta ylös ojan pohjalta... En yllättynyt, olin vaistonnut, ettei kaikki menisi ihan suunnitellusti. Vaihdoimme sanaset, ja mieheni jäi sinne auttajien kanssa.

Illan kuluessa selvisi ensiapu-poliklinikalta, että vammat eivät ole vakavia, mutta ruhjeita on kehossa. Kaaduttuaan ja ojan piennarta liukuessaan oli hän satuttanut vasemman puolen ylävartalostaan, ja koska keuhkojen tila ei muutoinkaan ole kehuttavaa, huolestutti ja huolestuttaa edelleen.

Kivut eivät anna oikein yskiä, vaikka yskittää. Nouseminen sängystä on hankalaa, kumartuminen myös. Kipulääkettä kuluu.

Nyt mieheni sai apua harrikan hakuun onnettomuuspaikan läheltä. Sillä reissulla revähti rintalihas. Pyörällä on liikaa painoa kahden ihmisen kannatella. Mutta uhraus uhrauksen perään... Illalla oli 38 kuumetta.

Hän halusi välttämättä lähteä poikansa kunniaksi järjestettyyn lakkiaisjuhlaan päivä jälkeen lakituksen. Harmittaa, että meidän erilaiset näkemykset asioiden tärkeysjärjestyksistä välillä käyvät nokka-pokkaa. Toivottavasti hän pääsee kotiin omin avuin tällä kertaa.

Töissä alkaa varsinainen rutistus. Alustavaa valmistautumista varsinaisen työn tekemiseen on käyty pari viikkoa, mutta jännitys tiivistyy, kun asiakkaat alkavat tulla ja elää meidän kanssa. Puitteet alkavat siis hahmottua, mutta sisältö muotoutuu näiden lähiviikkojen aikana. Jännittävää. Päivät tulevat ihan varmasti ensi viikkoina myös yöuniin.

Tytär pääsi onnellisesti luokaltaan ja todistus oli hyvä. Arvioin joitain numeroita vähän ala-kanttiin etukäteen, joten yllätyksiäkin ilmaantui.

sunnuntai, 29. toukokuu 2011

Elämän myötäjäisiä

torstai, 12. toukokuu 2011

Eteenpäin elävän mieli

Kyllä on hyvä mieli kaiken tapahtuneen jälkeen. Ollaan tässä tänään ja nyt tällä kokoonpalolla. Muutoksia piti tapahtua ja tietysti niitä tapahtuu kaiken aikaa, mutta että hyvään suuntaan, siitä olen nyt saanut tuta.

Tietyille tosiasiolle ei mahda pieni ihminen mitään; esimerkiksi sairaudelle, joka jyllää miehessäni. Hän on välillä uupunut, omissa mietteissään, ja ihan oikeutetusti hämillään ja väsynyt osakseen koituneelle kohtalolle mutta sopeutuminen on ainoa vaihtoehto. Ja voi ihan varmasti sanoa, että periksi ME ei anneta. Äsken hän hyvästeli minut muutamaksi tunniksi. Asteli nahkoihin sonnustautuneena pitkine koipineen hiekkakäytävää prätkälleen, ja käynnisti sen niin että tienoo tärisi.

Tänään oli siivoilupäivä. Mies tamppaa aina matot, ja mä huolehdin muusta, koska pidän siivoilusta, ja koskapa miehelleni tärkeää oli saada aita valmiiksi ennenkuin alkaisi luvatut vesisateet ja ukostamiset. Mieheni on myös romantikko; hän pitää kukista. On suunnitellut aitojensa katteeksi kukkarykelmiä tämän kesän osalle.

Sain haluamani työpaikan, ja se alkaa ihan pian. Kaikki tapahtui salaman nopeasti (kuten muuttommekin tänne, jolloin otin yhteyttä asunnon välittäjään, ja saman viikon aikana saimme vuokrasopimuksen allekirjoitettua). Tein hakemuksen yhtenä päivänä, postitin sen seuraavana, sitä seuraavana päivänä oli haastattelu ja taas sitä seuraavana iltapäivänä ilmoittivat, että olen tullut valituksi! Olen nyt aika tyytyväinen itseeni (kerrankin), ja toivon vaan, että saavat mitä odottavatkin!

Äitienpäivä oli ihana. Tyttäreni eläytyi aamulla tunnelmaan kuiskuttelemalla mieheni kanssa salaisuuksia, (en kuullut... en ymmärtänyt) keitti kahvit ehkä avustettuna, ja mut ohjattiin keittiön pöytään (koska olin jo ajat sitten noussut), ja syötiin miehen ja tyttären valmistamat herkut. Ruukkuruusu on nyt ulkona isossa astiassaaidan pieltä koristamassa. Oon kiitollinen näistä läheisistäni <3.

Kärsin edelleen kasvojeni kunnosta, mutta asia eteni, kun soittelin entiselle lääkärilleni toiselle paikkakunnalle, ja sain häneltä lääkemääräyksen apteekkiin. On hieman helpottanut, mutta joudun vielä varaamaan aikaa erikoislääkärille, jotta pääsisin naamalääkkeistä toivottavasti lopullisesti vielä jonain päivänä. Että osaa akne olla aikuisenakin riesa!

Kesätuoksujen huumassa <3

sunnuntai, 1. toukokuu 2011

Päätöksiä

Omien vihkiäisten ensimmäinen hääpäivä vasta lähestyy. Silti tuntuu, että tämä avioliitto olisi jo kestänyt vuosia. Sitä on "kotiutunut" uuteen elämäänsä niin hyvin, että tuntuu, kuin tässä olisi kuulunut olla aina, ja että kaikki muu on ollut lähinnä kurottelua tähän aikaan.

Oma ikä tuntuu sopivalta, mutta vuosi sitten alkoi vaikuttamaan siltä, että kyllä, tässä vanhetaan ja kovaa vauhtia. Varsinaisesti vanhuuden vaivat eivät ole vielä nipistelleet, lukuunottamatta muistin heikentymistä ja näön hämärtymistä. Kolotukset ovat vielä siis edessä päin. Voimavarojen väheneminen ei ole suuresti tuntunut, koska olen aina ollut hieman viiveellä toimiva, varmisteleva ja säästöliekillä palava. Se, ettei täysillä usko itseensä, tuo olemukseen varovaisuuden (jospa tuo toinen hoitaisi, kun se häneltä käy sujuvasti ja paremmin).

Mieheni on uskomaton; hän koettaa sinnikkäästi takoa päähäni asioita, jotka voisivat parantaa, ellen olisi niin himputin itsepäinen. Hän kehuu, kehuu, antaa tunnustusta, kehuu... päivästä toiseen. Silti en saa otetuksi vastaan, koska oletukset ja käsitykset omassa päässä estävät sen. Uskomuksilla on melkoinen voima.

Hyvä uutinen on se, että mieheni sai nyt pysyvän eläkepäätöksen. Hän on nyt siis sairaseläkkeellä syövän takia. Oli kummallista, että kun hän päätöksen sai, hän iloitsi siitä, että voisi nyt rehdisti mennä osa-aikaiseen työhön... en suosittelisi. Elämä on ollut työtä täynnä, yrittäminen saa luvan nyt hellittää.Yritysidea ei nyt jaksa innostaa näillä puilla, joten hautasimme sen, vaikka yritys sinänsä voidaan nostaa pystyyn, jos vielä niin haluamme. Halu mieheni pään sisällä iloitsisi työstä, ja vaikka työ kuinka olisi "miehen mitta"; käsitys perheen elättäjänä toimimisesta ei ihan istu tähän asetelmaan. Asiat on osattava suhteuttaa. Kyllä mieheni henkinen kantti ja tuen osoittaminen ovat hienot avut tälle perheelle. Nyt on lupa levätä ja kerätä voimia kuntosalilla, ja se mielestäni riittää. Kaikenlaista pientä puuhastelua on tässä tähänkin saakka järjestynyt.

Laitankin tähän kuvan mieheni viimeisimmästä aikaansaannoksesta, joka kyllä vielä on maalailuja ja kukkakoristuksia vailla, mutta pakkastahan viimekin yönä vielä oli, joten ennättää ne rekvisiitat vielä keräillä tämän kesän puitteissa.

Näkymä on kuvattuna keittiön ikkunasta. Joku oli viritellyt illan aikana aitaan serpentiiniä. :)

Mieheni sytostaattihoidot jatkuvat. Tähänastinen hoito on tuonut vastetta sen verran hyvin, että lääkäri mielellään antaa hoidon jatkua. Mieheni on kestänyt hoidot suht hyvin. Joitain sivuvaikutuksia on ollut enemmän, eikä ihmekään sellaisen myrkyn vaikutuksista. Mutta mies on isokokoinen, salikunto pidetään vireessä, ja ruokahalun kanssa ei ole ollut mahdottomia vaikeuksia. Joten kyllä tämä mennään vaan läpi. Kuusi hoitokertaa peräkkäin on kuulemma maksimi. Sitten olisi tauon paikka. Elimistö ei kuitenkaan siedä ihan mitä tahansa... Yskiminen on tuttua kuultavaa, mutta siihenkin saatiin reseptivalmistetta. Vahvempi kipulääke (Buranoita ei saa käyttää) menee nyt iltaisin, koska muinoin saatu lihaskipu (tms.) olkapäässä uusiutuu aika-ajoin, eikä hellitä ilman kortison-piikkiä tai tätä Tramalia.

Tyttäreni näkee maanantaina ensimmäistä kertaa mieheni  sytostaattihoidon, sillä sairaala-aika sattuu menomatkalla karateen.

Minä nyt kipuilen edelleen kasvojeni kunnon takia. Tämä ei ole mikään pikkujuttu. Kuvaa en viitsi julkaista (hienompiakin näkyjä on olemassa :) ), mutta tällä erää on otsani tulehtunut, ja kauttaaltaan puskee näppyä joka poskelle. Pesen kasvoni oikein, sain hyvät aineet kosmetologilta, mutta ne eivät riitä. Joudun menemään vielä lääkärin pakeille hakemaan antibiootin. Jotta pystyisin elämään normaalisti...

Jospa se siitä ja kyllä tämä tästä...

torstai, 21. huhtikuu 2011

Haukkuja ja sumuvaloja

Mieheni lähti viikottaiseen palaveriin keskustelemaan "hengenheimolaisten" kanssa. Päräytti harrikansa ja piirteli sydämiä rintaansa lähtiessään, kun katselin häntä ikkunasta, ovella suukottelun jälkeen. Lentosuukotkin sitten vielä muisti. Oikeastaan tuo palaveri on ainoa väylä miehelleni tuoda "julki" tärkeimpiä ajatuksiaan ihmisille, jotka varmasti kuuntelevat ja ymmärtävät. Ja tukevat omalla tavallaan. Itsensä ilmaisemisen taito miehelläni on, ja mikä tärkeintä, itseluottamusta ja rohkeutta avata sisintä toiselle kaikkein haavoittuvimmassakin tilassa.

Olen itse kai melkein päinvastoin pidättyväinen ja tarkka siitä, etteivät "tietoni" kulkeutuisi väärille poluille. Mutta menneisyys sanelee nykyisyyttä. Luottamuspula on kertynyt matkan varrelta, kun on kokenut hyljeksyntää ja petturuutta. Ei enää halua avautua kaikelle kaikesta. Se on tietysti pelkoa, mutta on toisaalta hienoa elää suojattuna, yksityisyydessä, mutta silti olla tavoitettavissa, jos joku sattuu olemaan vailla apua tai jakamista.

Tyttäreni katsoo lastenohjelmia. Leikki koulun jälkeen kaverinsa kanssa, ja tuli sitten vihdoin taas kotiin, kun soitettiin kännykkäänsä. Onkin pidempi vapaa, neljä päivää. Hänellä olisi ollut isäviikonloppu. Ei mene. Mietimme vielä, lähdetäänkö isääni tervehtimään. Mieheni haluaisi, mutta minä ajattelen matkan rasittavuutta, mieheni rajoittuneita voimavaroja, vaikka isänikin on tärkeä. Mieheni olisi valmis tekemään vuoksemme mitä tahansa, joten se olen minä, jonka on vielä kertaalleen mietittävä suunnitelman järkevyyttä.

Ensi viikolla on jälleen kokeita ja vihdoin lääkärin kuuleminen. Kuukaudenkin odotus on tässä sairaudessa pitkä aika. "Nyt jännittää", sanoi mieheni eilen. Kuntoilu on jäänyt muiden touhuilujen "jalkoihin". Mutta ei ole unohtunut... ;). Siitä se taas käynnistyy. Siis. Itselläni ei tavallaan ole hätää, vaikka taukoa tulisi, mutta miehelleni kuntoilu on ensiarvoisen tärkeää, jotta hapen kulku pysyisi siedettävänä, mm. Ja kyllä kuntoilu ryhmissä tai yksinkin salilla antaa puhtia arkeen. Olimme röntgenissä eilen. Tai mieheni siis, joka joi puolen tunnin aikana n. litran vettä tutkimuksen takia. Jouduimme odottelemaan vuoroaan aika pitkään, miehelläni jo kupla otsassa, ja minä kävin lappamassa parkkimittariin lisää rahaa... Hän haki myös b-vitamiini -pistoksen. Sytostaatilla on kuulemma ominaisuus, että se "syö" b-vitamiinia jollain tavoin. Hyvä, että huolehditaan.

Olimme koiramme kanssa ensi kertaa koirakoulussa oppimassa, kuinka hihnassa mennään vetämättä ja stressaantumatta. Siellä sitten, maneesissa, paksun pöperöisen, tarttuvan hiekan ja hevosen jätöksien seassa peruuteltiin, palkittiin koiraa onnistumisista, kiellettiin syömästä niitä tamman pipanoita, oltiin  hiljaa, ja näytettiin vain makupalojen avulla, milloin asia oli ymmärretty. Joukossa oli kolme muuta koiraa, pikku snautseri, jokin terrierri sekä pitkäkarvainen paimenkoiran pentu. Jälkimmäisin tarvitsi paljon miehistä sylihoitoa, sillä se räjähteli ohikulkevalle koirallemme, ja tietysti siihen kuoroon yhtyi välillä omamme. Mutta hienostikin mentiin toistemme ohi, ja meidän koira alkoi tunnin koitoksen jälkeen olla niin valmis, että laittautui pari kertaa ihan vaan maahan pitkäkseen. Se stressi. Ei saanut tutustua toisiin koiriin, vaan piti kuunnella ja katsella, että mitä tuo ihminen oikein tahtoo... Oppi alkoi ihan selvästi iskostua jo tuon tunnin jälkeen mielen sopukoihin. Jos tässä neljäkin viikkoa opetellaan hihnassa kulkemista aktiivisesti, luulisi tulosta syntyvän! Parasta tässä touhussa mielestäni on se, että koko perheellä on samat tavoitteet koiran kanssa. Jokainen tietää, miten menetellä, jotta ollaan oikeilla jäljillä. Koirastakin toivon mukaan tulee rauhallisempi näin.

Ollaan viety itsepalvelukirppikselle tarpeetonta, ylimääräistä tavaraa. Ihan hyvää, mutta nurkissa pyörinyttä. Muuton myötä alkaa vaan tökkiä tietyt asiat. Ei halua enää elää menneessä, vaan tähtäin on tulevaan. On sieltä pöydästä jotain hävinnyt, tai siis ostettu, ja tilattiin vielä lisäaikaa, jotta saadaan varasto tutkittua ja hinnoteltua palasiksi pöydälle ja hengareihin. Mukavaa touhua. Kirppis on aika suosittu paikka, ja kirpputori-ihmiset kiertää usein ajan kanssa hermoja lepuutellakseen. Kiertävät jokaisen paikan, jotta mikään "löytö" ei jäisi näkemättä. :)

Haettiin siis harrika tunnin ajomatkan päästä. Alku oli käynnistämisen ja latailun juhlaa, mutta siitä se sitten vaan virkosi, talviteloilta, ja ajaa körröttelin onnellisen miehen perässä autolla tyttäreni kanssa. Ajan autoa niin harvoin, mutta huomasin, että tyttäreni tunsi hienoista ylpeyttä, kun äiti osasi ajaa... Mieheni sanoi sitten, että oli se hienoa nähdä, missä aviopuoliso ajaa... sumuvalot päällä, kuulemma.

maanantai, 11. huhtikuu 2011

Pahaa unta

Pitipä katsella unta, joka jätti aamuuun ja mielen sopukoihin jotain pelkoa ja huolta. Sellainen jälkikaiku on viimeöisellä käärme-unella, joka ei ihan varmasti tarkoita ainakaan tässä tapauksessa jotain Freudin fallos-mielikuvia, vaikka tässä oli myös mieheni mukana ja samassa juonessa ;).

Tämä uni, koetan sitä vähän itselleni selittää. Edellinen asunto oli ensin ihana paikka, kaksikerroksinen parvekkeellinen pesä, jossa oli tilaa elää. Saimme asua edullisesti, ja kaikki vaikuttivat viihtyvän.

Sitten ilmeni ehkä paikkakuntaan liittyvä ilmiö nimeltä "oman edun tavoittelu" ja "ahneus". Noihin voisi typistää vuokranantajan äkkinäiset päätökset vuokran korotuksesta. Viis siitä, mitä oltiin suullisesti sovittu, huomioiden tuolloin elämäntilanteemme. Ympäristön painostukset, "ystävien mielipiteet" kuulemma pakottivat vuokranantajan ajattelemaan rahaa, asuimmehan nyt talossa kotoisasti, eikä näköpiirissä siintäneet muutokset. Huoneisto oli myös kokoajan myynnissä. Siinä meni osa siitä viehätyksestä, joka kuuluisi kodinomaiseen tunnelmaan. Kun eräs perhe oli käynyt "nuuskimassa" nurkkamme, eli tutustumassa kotiimme ostotarkoituksessa, olin valmis siltä istumalta lähtemään talosta, maksoi mitä maksoi. En kestänyt epävarmuutta, tuntui, että lähtö voisi tulla minä hetkenä hyvänsä kuitenkin.

Jälkeenpäin asiat menivät juuri niinkuin tarkoitettu oli. Asumme nyt viihtyisällä paikalla, pääsimme eroon asunnosta, joka oli viemässä meidät perikatoon jättimäisillä sähkölaskuilla (joita maksamme edelleen). Sähköjärjestelmissä täytyi olla vikaa. Mieheni sanoi, että lähtöä tehdessä hän irrotti seinästä ruuvin, jonka oli seinään sinne mennessä laittanut, ja se oli nyt ruostunut!!

Asunnossa oli jotakin, mistä en pitänyt, mutta en osaa määritellä, mitä se oli. Edellinen asukas oli sinne kuollut...

Nyt näin siis unta, että laukustani, jonka edellisessä asunnossa olin pakannut, luikerteli limaa, jossa oli mukana käärmeen poikasia. Ne eivät tehneet heti mitään pahaa, vaan ryntäsivät hyvin määrätietoisesti käytävää pitkin eteenpäin samalla seinille jotain "ruikkien". Olin kuitenkin kauhuissani, ja lähdin katsomaan, minne ne menivät (varmistamaan, että ulos). Aukaisin käytävän päässä oven, ja siellä avautui aivan avoin laakso, joka oli täynnä käärmeiden jätöksiä ja munia... Yhden oven takana kauhea näkymä! Tunnelma oli sellainen, mistä tuli ajatus, että odotettiin vain sitä hetkeä, että ne valtaisivat koko asuntomme! Ihmettelimme, kuinka voisimme tukkia kaikki niiden reitit, ja elää normaalia elämää...

Ehkäpä kauhunäky koskee kuitenkin varsinaisesti mieheni sairautta, syöpää, joka viikonloppuna köhi ja ilmensi itseään voimallisemmin. Tosin lääkkeen sivuvaikutusten muodossa, mutta jotenkin sairaus on tuotava esiin käsiteltäväksi, edes unessa, luulisin.

perjantai, 8. huhtikuu 2011

Pinnan "raappaamista" (=raaputusta)

maanantai, 4. huhtikuu 2011

Noita-akka-naama

sunnuntai, 3. huhtikuu 2011

Me tavattiin...