Aamu on jo valkenemassa. Pienempi koululainen laittoi repun selkään -toivotin hyvää onnea englannin kokeeseen. Se on hänen ensimmäinen iso kokeensa vieraasta kielestä, jonka ajatusta vielä haparoivasti tavoittelee."Kunhan yrität parhaasi", sanoin. Se riittää. On vielä vuosia aikaa koota ajatuksia ja sanoja.

Paineet koululaiselle tulevat uuden opettajan takia. Vuosi sitten hän oli vielä riemuissaan englannin tunneista, joilla käytettiin roolihahmoja ja mielikuvitusta. Tyyli sai muutoksen paikkakunnan vaihdon myötä. Olen puhunut koululaisen omalle opettajalle englannin opettajan "ankarasta" tyylistä, jollaisena pikkuiseni sen mieltää, ja niin ovat puhuneet kuulemma toistenkin koululaisten vanhemmat. Mutta kehoituksesta laitettu varovainen palautteeni suoraan oikeaan osoitteeseen hukkui kuitenkin jonnekin brittein saarille, ei ymmärtänyt "yskääni" tomera opettaja, vaan tuumasi, että voi harjoitella ankarammin (kuinka ollakaan), jos englanti nyppii. Niin, oikeassa on. Pitää harjoitella ankarammin, kovemmin ja korkeammalle.

Suloiseni piti eilen "välitunteja"opiskelun lomassa kotona; leikki nukketalossaan pienen-pienillä taskukissoilla -pääsi mielikuvituksen maailmaan hetkiksi. Kiitos mieheni, sai tyttönen oppia olan takaa. On yritetty yhdessä, ja se riittää tässä vaiheessa. Elämä on alussa. Jos saisin uudelleen miettiä pumpulini tulevaisuutta, olisin pitänyt hänet kotona vielä yhden vuoden lisää ennen kouluun menoa. On kuitenkin vuotta nuorempi luokkatovereitaan, eikä se voi olla näkymättä. Kovempi pinnistys, vaativampi elämän alku. Nostamme pikkumyylle hattua.

Muistan vielä kuin eilisen, kun vastaavassa iässä vapisin ja pelkäsin käsityötunneilla alakoulussa. Asiaa ei helpottanut oma herkkyyteni, joka oli viritetty äärimmilleen. Muistan tumman, pullean naisen, joka istui lähes hievahtamatta korokkeella luokkahuoneen edustalla pöytänsä takana, jonne tuskin mahtui. Kulmansa, tummat, olivat kurtussa, silmissä vaativa kiilto. Kun hän avasi suunsa, joka ei hymyillyt koskaan, saimme kuulla vain arvostelua, huutoa, käskyjä. En muistanut, mitä olin oppimassa. Minun piti vain koettaa selvitä seuraavaan vaiheeseen samaan tahtiin toisten kanssa. Käsityöni hikosi sormissani, kun lähestyin työn kohtaa, jossa se piti käydä opettajalle näyttämässä. Kun lähestyin opettajan pöytää seisoen häntä kohti, odotin vain palautetta, jonka sai kuulla koko luokka: "pura tuo ja tee uudestaan". Positiivisuutta en tunneistaan löytänyt, en osannut odottaa kehuja. En uskaltanut viitata edes wc:hen. Ja niinhän siinä sitten kävi...Olisi hyvä ollut oppia tietämään opettajan ajatuksia, tuntea hänen persoonallisia mieltymyksiään ja iloisia asioita. Käsityön opettajasta jäi mieleen vain tummuus, kaikkinensa pimeys. Rauha hänen sielulleen.

Koululaiseni oma opettaja on aarre. Ihailen hänen paneutumistaan lapsen sielunelämään, ymmärrystä ja tuen tarpeen tiedostamista. Hänenkin omistautumisensa on välillä kokenut uupumusta. En ihmettele. Ihmisten kylmyyteen ja kyynisyyteen olen törmännyt tuon tuostakin. Ihmisessä oleva hyvä koetaan usein uhkana, teennäisyytenä. Se koetetaan kampittaa, jos se on itseltä pois... siitä tehdään vinoilun aihe, toisen herkkyydestä. Olisi ilmeisempää, että toiset ihmiset alkaisivat kaivaa samoja ominaisuuksia itsestään, ja liittyisivät "kerhoon", jossa toisen elämä on tärkeää; hänen ajatuksensa, tunteensa, tekemisensä. Olemme aika yksinäisiä ja onnettomia, jos joudumme vain pyristelemään, puolustautumaan ja todistelemaan olemassaolollemme oikeutusta.

Mutta olen joskus kuullut viisaan kommentin: "sinun on hyvä kerätä ympärillesi ihmisiä, jotka tukevat positiivisia ja myönteisiä puoliasi."

Muistan muistuttaa tästä nuorimmalle elämän opettelijalle. Ei tarvitse olla väkisin kenenkään kaveri. Ne oikeat tulevat ajallaan. Kasvatusta kärsivällisyyteen. Se kannattaa. Voin sanoa syvällä rintaäänellä: odotus kannattaa!!!

Rita, nautiskelija