Tulin "pumpista" eli kuntokeskuksen yhdestä ryhmäjumpasta; bodypumpista. Levon aavistus alkoi hiipiä saliin ajatuksissani jo treenien alkumetreillä, ja aloin kiinnittämään huomiota aivan epäolennaisiin asioihin salissa ja ihmisissä. Ohjelma oli vanha, eli edellinen. Jotkut ohjaajat ilmeisesti pääsevät uusien ohjelmien (Les Mills) "herroiksi" hieman myöhemmin kuin toiset. Se kai tässä rassasi. Uusi ohjelma on jo käyty ja testattu, ja se on mielestäni taas edellistä mukavampi. Nyt oli herpaantumista ja ajatuksen katkoa, väljyyttä ja kelloon vilkuilua. Mutta silti kaikki liikkeet tuli tehtyä annettujen ohjeiden mukaan, koska siitä ei voi koskaan lipsua. Ellei ole jokin vamma sillä hetkellä.

Bodypump on ollut ohjelmistossani jo vuosien ajan, hmm... pitääpä ihan laskeskella, eli kuutisen vuotta aktiivisesti. Paikkakunta vaihtui välillä, mutta uudelta seudulta löytyi saman firman putiikki kohtuumatkan päästä kotia, ja niin jäsenyys ei katkennut, vaan se vain siirrettiin uuteen kotipaikkaan. Mieheni oli aiemmin kotikuntoilija; taljat oli pienen yksiönsä yhdessä nurkassa, mutta onneksi houkuttelin (ei kovin edes tarvinnut houkutella) hänet mukaan, ja siitä lähtien ollaan kuljettu matkat aina yhdessä. Mieheni salin puolella raudan kimpussa, ja minä toisten trikoopukeisten seurassa salissa musiikin ja ohjaajan vauhdissa. Spinning on tullut tutuksi, mutta seuraava haaste itselleni on bodycombat, sillä vaikutelma on, että siihen tarvitaan ketteryyttä ja kaikkia sellaisia ominaisuuksia, jotka minussa uinuvat. Haluan kuitenkin edes yrittää. Heti tammikuun alkupäivinä.

Zumbaan minulla ei ole viehtymystä. Olenkin poikkeus monessa asiassa, kai, otaksun. Mutta täällä kuntokeskus on repeämässä halukkaisiin zumbaajiin. Nuoret tyttöset letkassa odottelivat tänäänkin pääsyä "tanssahtelemaan", ja se jono ulottui pukuhuoneesta salin ovelle, jossa nuori mies viritteli sopivaa musiikkia kuuluville. Ihmettelin sitä, mahtuisivatko kaikki salin puolelle, mutta niin vaan ovi oli kiinni ja kaikki halukkaat sisällä notkuilemassa, kun saavuin pukeutumasta. Sopu sijaa antaa.

Kävimme katsomassa tanssiopisto DCA:n joulunäytöksen, koskapa siellä esiintyi serkkutyttönikin. On hienoa katsoa, ja eläytyä tanssiin, kun se on vaivatonta, luonnollista ja osaavaa. Musiikki täydentää, puvustus on yhtenäistä ryhmillä. Koululaiseni tuntee kiinnostusta tanssiin, mutta ei pidä esiintymisestä. Siihen harjaantuisi kyllä ajallaan, mutta ehkä se on sellainen kynnys, jonka madaltumista on syytä vielä odotella. Karatessakin esiinnytään, mutta ehkä mielikuva esiintymisestä on tuolloin erilainen. Keltainen vyö on suoritettu, ja eikun vaan tummempia kohti. Hyvä tässä maailmassa on olla jonkinlainen valmius edes ajatukseen, jos jotain sattuisi, että kuinka voisi toimia omaksi parhaaksi.

Jouluiset toimet alkavat olla kunnossa. On haalittava vielä jotain syötävää pyhiksi. Lahjavuori on taattu koululaiselleni, ja mieheni saa osansa. Olen hieman hemmottelija, itsenikin hemmottelija nykyään, mutta on ihanaa lahjoittaa jotain mieluista läheiselle, kun tietää, että saa siitä hyvän mielen. Niinkuin tänä aamuna 20 cm:n lumipeitteen siirtely aamutuimaan naapureiden tieltä pois.

Pahvilaatikot törröttävät makuuhuoneessa odotellen pakkausta. Laitamme jotain "joulupatojen" välityksellä ihmisille, joilla ei ole sitä kaikkea, mitä meiltä löytyy.

Huomenna aiomme mennä kuuntelemaan Cantores Minores-kuoroa Tuomiokirkkoon. Se jos mikä on viritystä jouluiseen tunnelmaan. Jatketaan harjoituksia.