Blogi meinaa jäädä jalkoihin tässä vauhdissa, jota nyt elämme. Fyysisesti emme niiinkään liiku entistä enempää, mutta ajatus laukkaa ja sydän sen mukana. Tai toisinpäin. Eilinen ilta oli poikkeus; mieheni ajoi autoa tottuneesti, ja minä istuin vierellä samoja reittejä useamman kerran, jotta asiat olisivat selvinneet. Ja auttoihan se. Lapset pääsivät karateharjoituksiin ja minä sain takaisin kadottamani kosketusnäyttöpuhelimen. Olin ennättänyt  jo miehelleni kuvailla puhelinta: "ei se sen kummempi ole kuin toisetkaan puhelimet, samat ominaisuudet siinä on kuin muissakin. Mutta kosketusnäyttö on uusi juttu ja siksihän se on niin haluttu..." "Mutta olisihan sen puhelimen hinnalla yhden vuokranpuolikkaan maksanut... toivottavasti vakuutus korvaisi kadottamisen...mahtuihan siihen paljon valokuvia..."

No harmittihan se kuitenkin edes jonkin verran, etten paluumatkalla karatesalilta löytänytkään puhelinta vaikka käännettiin nurin koko auton etumus ja käsilaukku moneen kertaan. Käsilaukussa oli silti edelleen sisältöä vaikka muille jakaa. Vietiin tyttö tekemään läksynsä, ja eikun takaisin sinne mistä justiinsa lähdettiin. Onneksi budo-harrastusten parissa ihmisten luonteenominaisuudet taipuu hyvyyteen, toisten arvostamiseen ja kunnioittamiseen. Siinä oli toivomme nytkin.

Pihalla sitä ei näkynyt. Olin ajatellut, että noustuani autosta on puhelin voinut olla sylissä, ja siitä kippaantua maahan. Ei lätäköissäkään kuitenkaan mitään möykkyjä näkynyt, ja mieheni uhrasi talvisaappaansa lätäköiden pohjaan. Olihan niissä saappaissa kyllä hyvät aineet pinnassa (hylkeen rasvaa tai jotain sellaista, mikä kelluu) :). Keli ajella oli vaativasta päästä. Autoja oli kiinni mittavassa sohjossa, mutta onneksi mieheni osaa ajaa, eikä jääty siihen samaan velliin, mihin toiset. Rohkeus ja vauhti vievät eteenpäin. Mieheni auttaa ihmisiä auliisti, siitä jää aina niin hyvä olo, mutta nyt hän auttoi minua ja meitä.

Käveltiin dojolle päin, ja heti katseeni nappasi sisätiloista ison A4-arkin, jossa sanottiin, että puhelin on löytynyt tänään, ja että sen voi tuntomerkeillä hakea toimistosta. Kuka lie laittanut puhelimen lukkojen taakse, suurkiitokset hänelle. Usko ihmisen hyvyyteen saa taas vahvistusta. Eikä siinä vielä kaikki, vaan karaten puheenjohtaja kävi kilometrien matkan vielä edestakaisin tuomassa sen puhelimen omistajalleen. Joten sanoisinko että Ihminen isolla I:llä.

Millähän köyttäisin puhelimen itseeni kiinni, jotta se tai pikemminkin oma huolimattomuuteni ei aiheuttaisi turhaa vaivaa ja huolta. Iän mukanaan tuoma havainnointikyvyn katoaminen on myös osa tätä tarinaa. Mitähän vielä onkaan edessä näiltä tiimoilta.

Toinen asia oli se, että olin edellisenä yönä miettinyt  (vain hieman valvonut ) tulevan asuntomme "yksinhuoltajanaista" -millainen "tapaus" lienee olisi, hän kun asuu nyt vielä siinä huoneistossa, minne tulemme muuttamaan.  Voisikohan hänen kanssaan neuvotella muuttoajankohdasta. Olemme enemmän kuin innoissamme koko muuttoajatuksesta, joten tuskin pysymme housuissamme. Mutta esimerkiksi miehelläni oli kerrottavanaan huono kokemus matkan varrelta siitä, kuinka tiukasti ihminen pitää kiinni omastaan viimeiseen asti, joten en yksin ajatuksineni sitten alkanut veivata numeroita sen enempää. Niinpä sen teki uusi tuttavuus itse. Nainen soitti samannäköisestä numerosta jollainen on miehelläni, joten puolihuolimattomasti vastasin luuriin: "Nii?"...

Meni tovi ennenkuin ymmärsin, että puhelimessa kuuluva naisääni oli ystävällinen ja kiinnostunut, ja hän halusi päästä joistakin omista verhoistaan ja kaapeistaan eroon, joten sovimme, että tulemmepa käymään ensi viikolla luonaan. Olimme kiertäneet kuin "kissa kuumaa puuroo" tulevaa asuinhuoneistoamme Nummi-Pusulassa. Jostain oli jäänyt ajatus, että koska siellä asutaan, sinne ei vaan pääse tutustumaan etukäteen. Joten kävimme talkkarin opastamilla retkillä tyhjässä peilikuva-asunnossa, jossa kuitenkin makuuhuone ja keittiö olivat eripäin, ja sitten toisessa identtisessä huoneistossa... Ja tämä nainen soittaa, että miks´ette tulleet hänen asuntoonsa, kun se kuitenkin olisi se OIKEA :).  Onneksi en sitä paitsi ennättänyt tehdä päätöksiä puusälekaihtimien väreistä, vaikka monta päivää asiaa puimme, koska naisella jotain on, ja hän tyrkyttäisi niitä ensin meille, ja laittaisi myyntiin loput. No, silti on aika selkeä kuva päässä siitä, että värien kirjoissa tulee olemaan kohtuus, ja materiaalit on tärkeitä. Tavalliset sälekaihtimet eivät kovin silmiä hivele, ja ne ovat esillä jatkuvasti. Joten ei heräteostoksia. Käydään kurkistamassa.

Pahvilaatikoista, osin täyttyneistä, on jo kertynyt pienoinen vuori sinne sun tänne. Odotus on pitkä, kun tulos on  haluttu. :) Tosin kun tyttäreni kertoi "uutisensa" hyvälle kaverilleen koulussa, oli tyttö tuumannut."Kamalaa!!". Siitä alkoi tytär miettiä ääneen: "Onkohan tämä virhe?" Oikaisin heti arvelunsa ja tuumasin: "Ei ole virhe".

Asiat tapahtuvat oikein ja hyvässä järjestyksessä. Kaikista lieveilmiöistä huolimatta.

 

 Uuden kodin nurkilla