Menneen ja uuden välillä ei mielessäni ole muutoin mahtavia rakennelmia, paitsi sillä kohtaa, kun ajattelen entistä avioliittoani. Sen jälkeen piirrän niin ison pisteen kuin olemassa voi olla, ja siitä alkaa taas jakso, jota muistelen enemmän lämmöllä.

Viimeinen muistikuva eilisen illan ajatuksista oli lyhyt tekstiviestien vaihto keskimäisen poikani kanssa. Hän pitää kirjoittamisesta, vanhin poika ei. Laitoin siis viestin nuoremmalle, ja toivoin, että hän olisi puhelimensa ääressä. Edes yksi toivotus uuden vuoden kynnyksellä -kai se on sallittua... Hän onnekseni vastasi, toivotteli osaltaan terveisiä myös jo kuolleelle kissallle. Siitä päättelin, että lapseni on pidetty taas hyvin kurissa ja nuhteessa äitinsä viestittely-yrityksien osalta. Ei tiennyt poikani, että kissa pyydystelee saaliitaan jo leppoisemmissa olosuhteissa (toivon ja uskon mukaan).

Muutaman viestin jälkeen sain tietää, että ex. mieheni oli "pimittänyt" lapseni joululahjan välistä kirjeen, jonka sinne olin tervehdyksenä pojalleni laittanut. Taas kävi sydänalassa sama ahdistus kuin normaalisti "asioidessani" ENTISEN perheenjäseneni kanssa. Voin rehellisesti sanoa, että kaksi alaikäistä poikaani on minulta ikäänkuin "siepattu". On enää tunteiden tasolla häivähdys jostain kaukaisesta, yhteisistä hetkistä, ja se sama toivo edessä, jospa joskus... mutta se siitä.

Miehelläni on laaja sydän ja katsantokanta asioihin. Luulen, että hän kävi mielessään viime vuoden tapahtumat tarkempaan. Analysoi, pohti, kieritteli sydäntään ja mieltään monelta kannalta niissä asisoissa ja tapahtumissa, jotka meitä yhdessä ja häntä erikseen vuoden varrella koskettivat. Hänenkin ajatuksensa lienevät eniten omissa lapsissaan ja läheisissä. Kaikki omakohtaiset tapahtumat ja ratkaisut koskettavat aika suurta joukkoa läheisiä. Niin tulee tapahtumaan tänäkin vuonna.

Mieheni sanoi hyvin: "Ihmisellä on oikeus etsiä onneaan". Varmasti jokainen sitä tekee koko elämänsä. Olen onnekas, että olemme mieheni ja minä, löytäneet sen mitä olemme kaivaneet, toisemme. Sen jälkeen asiat ovat painautuneet toisiaan vasten ja alkaneet myötäelää kanssamme. Se toisen "löytämisessä" on parasta, että samalla löytää itsensä.

"Parasta" viime vuodessa olivat kaikki yhdessä koetut tapahtumat ja asiat; arki ja juhlat. Myös se, että on saanut positiivista palautetta olemisestaan, on antanut uskoa tulevaan. Elän mieluummin aina tulevaa kohden, pois menneestä. Ajattelutapa iti ja versoi pahojen kokemusten myötä. Ex mieheni kuristavassa otteessa eläminen ei ole antanut mitään aihetta palata muistelemaan mennyttä. Ja aina on parempaa luvassa!

Tällä hetkellä ajatuksia hallitsee muutto- ja työkuviot. Työ polkee paikallaan, välillä välähdyksenomaisesti sytyttää kipinää, ja sitten kaikkoaa. Yrittäminen on lapsenkengissä omalta osalta, mieheni hallitsee sen täydelleen, mutta ei voi mitään hänkään sille, että ihmiset pysyvät aiemmin tutuilla poluilla edes vilkuilematta sivuille -ainakin täällä etelässä päin. Mutta olemme alussa, vasta auraamassa ja sivuuttamassa mahdollisia esteitä. Tässäkin katson eteenpäin, en vertaile kuin kuvaannollisesti toimintaamme ja itseämme muihin. Jokainen on yksilö, jokaisella elämä menee kuiten sen pitääkin. Uskon, että mieheni "energiakentät" suojelevat  häntä jaksamaan, ja minä koetan pysytellä kannoilla -askeleni on vain hieman lyhyempi...

Muutto on meille iloinen asia. Iloa siitä tekee tuleva ympäristö, leppoisa luonto ja rauhallisuus kaikkinensa. Liikenteen melu aivoissani on säätynyt vaimentamaan sen kaikua, mutta kohta voin taas pitää korvani auki siksi, että kuulisin linnut ja luonnon, toisen ihmisen.

Soitin tulevalle taloyhtiön talonmiehellemme, mutta heti hän ei langan päähän ehättänyt. Soitti takaisin tovin kuluttua: "Talkkari täällä spiikkaa!". "Olitko nukkumassa?" "No totta ihmeessä. Täällä maalla ihmiset nukkuu vapaapäivinä niin pitkään kuin jaksaa!" "Se on oikein!" Sain saman tunnin sisällä häneltä tulevan huoneistomme ikkunoiden mittoja, jotta pääsisimme hyödyntämään ale-myyntejä ikkunaverhoasetelmien osalta.

Voin sen tässä jo kertoa kun asia on varma: Muutamme kevään korvilla Nummi-Pusulaan. Mieheni mainitsi paikkakunnan vain kerran ohimennen sen maisemia kehuakseen, ja minä tartuin asiaan. Parin päivän sisällä- kun olimme ensin paikan päällä käyneet ja asiat varmistaneet, oli meillä jo vuokrasopimus taskussa.

Molemmat meistä; mieheni ja minä, olemme maaseudun rauhasta lähtöisin, ja tämä sijainti on kohtuullinen ajateltuna lapsia ja muita elämässä nykyisellään vaikuttavia asioita. Ala-aste on 500 m päässä, ja se on jo juostu yhteen suuntaan tulevalta kodin nurkalta! Pikkuiseni odottaa muuttoa tällä kertaa yllättävänkin innokkaasti. Nyt hänen on jopa mahdollista vuoden sisällä saada ihan oma huone, kun mieheni nuorin poika levittää siipensä, ja suuntaa elämään itsenäisemmin. Hänelle onnea ja menestystä tuleviin koitoksiin. Hyvä poika, kiitokset hänelle, kun on jaksanut kaikki uudet kuviot elää ja sopeutua tilanteisiin niiden vaatimalla tavalla. Hatunnosto ja "papukaijamerkki" tai tarkemmin ajateltuna tiikerimerkki! Miehelleni sanon kiitos mielessäni jatkuvasti. Ilman häntä en olisi minä ja tässä tänään kirjoittamassa.