Yllätyksekseni itselleni pidin tänä aamuna saarnaa lapselleni syömisestä. Hän olisi selvinnyt mielestään pelkällä Activialla, eikä olisi kestänyt sitä, että vanhemmat alkavat huolehtia suupaloistaan. Neiti on aina ollut herkkä vatsastaan ja Activia on todellakin auttanut. Nuoruuden humputukset alkavat yhä varhemmin, huomaan. Onko lihava tai laiha, sillä on merkitystä ainakin minäkuvalle ja itsetunnolle. Vanhemmista ja neuvoistaan viis. Muistan itsekin murrosikää eläessä, että se, kun äiti "komensi" syömään, oli siinä kehoituksessa jotain ärsyttävää, joka jo itsessään sai kimmokkeen syömättömyydelle. Ehkä meissä kaikissa asuu pieni hiirulainen.

Nyt en välittänyt siitä, millä tavalla asian esitin, vaan painotin ja uhkailin toimenpiteillä, jos ruoka ei ala mennä. Perustelin Isabelle Caron kuvalla sitä, miten käy, jos ei syö: kuolee. Varottelin ja - toivottavasti hieman järkytinkin. En kestäisi sitä, että pienokaiseni tai läheiseni lipuisi anorektiseen tilaan, koska tiedän, millainen työ sieltä on tulla takaisin, se harvoin onnistuu. Aiemmassa työssäni olen nähnyt onnettomia, langanlaihoja tyttöjä, joiden vierellä istuttiin vahtimassa, ettei ruoka mene roskiin, vaan puremalla alas. Silti, heti kun silmä vältti, ruokaa tungettiin lautasliinojen sisään "yskimällä". Aamun punnituksessa ei voinut pitää vaatekappaleita, koska niiden sisään olisi ollut tungettuna jotain vaaán lukemaa korottavaa.

En ole vielä huolissani lapsestani, tuskin tarvitseekaan, koska hän luottaa meihin vanhempiinsa, ja nätisti tyttö tuossa nyt syö ollenkaan pulikoimatta. Painava sananen maailman karikoista on silti paikallaan, ohjausta ja oppimista on elämä täynnä. Huomiota ja rakkautta kaipaa ihmisen poikanen, jotta kehittyisi omaksi itsekseen niin sielultaan kuin ruumiiltaan.

Ja eikun uudestaan aamukahveille!