Lumesta on iloa ja riesaa. Sen on näinä päivinä saanut ja joutunut havaitsemaan.

Tänä aamuna hieraisin vastaheränneitä silmiäni koiran kanssa lenkillä kävellessä pariinkin otteeseen, ja lopuksi päätin ottaa dokumentin mukaan, eli kuvasin ( tällä kertaa aika heikkopikselisellä) kännykällä jäljen, josta lähtikin oma mielikuvitus laukkaamaan. Mielestäni lumeen painautunut ihmisen jalanjälki näytti paljain jaloin taivalletulta. No joo, ohutpohjainen kenkä? Mutta lumessa? Muotoiltu uudenaikainen tossu; alkuperäinen, ihmisen jalanjälkeä myötäilevä desing? Nyt oli joku ottanut kuumeissaan jalat alle, ja kiertänyt pari lenkkiä utuisessa ilmastossa? Tai joutunut juoksemaan henkensä edestä? Ne oli kunnon harppauksia tai pitkäjalkaisen ihmisen reipasta menoa.

Aloin vilkuilla sivuilleni -minne jäljet johtaisivat. Ympärillä oli metsää, ja jäljet kiiruhtivat samaa reittiä kuin koirani. Hebe ei ole kai varsinaisesti metsäkoira, mutta kyllä vainua löytyy. Hebe keskittyy intensiivisesti lajitoveridensa jätöksiin ja painalluksiin. Koira varmasti vaistosi jännittyneen olotilani, ja kiersimme tutun lenkin muutoinkin vastapäivään tänä aamuna, joten epävakautta oli ilmassa, rutiineista pois.

Valokuvailun jälkeen oli jätettävä kuitenkin etenevät varpaat omaan hiljaiseen lumivaippaansa kiertämään omaa tarinaansa, koska lenkkiä ei voinut venyttää enempää.

Toivottavasti kyseessä oli esimerkiksi erään sukulaiseni kaltainen rohkea rokansyöjä, joka kokeilee omia rajojaan ja palauttelee maanpinnalle hetkittäin muita kanssaeläjiään. ;)) Toivottavasti!

Jalanjälkiä lumessa pitkin pyöräteitä

Maanpinnalla on ihan hyvä istuksia, jos siinä lojuu vapaaehtoisesti ja rentoillen, mutta näinä vaihtelevina sääolosuhteiden aikoina törmää esimerkiksi lapsen tilaan vaipuneeseen vanhaan ihmiseen, joka ei leiki lumella siinä istuessaan, vaan keräilee ja hapuilee omia tavaroitaan kassiin, joka on hetki sitten lentänyt kädestä vauhdikkaan ja epäonnisen ilmalennon seurauksen.

Pysähdyimme nimittäin liikennevaloissa, ja tämä näky porautui auton ikkunasta mieleeni. Vanhahko nainen istui hyvin epäluonnikkaassa asennossa ajoradan sivussa ja mikä pahinta, oli hänen naamansa saanut pahimman mahdollisen käsittelyn jäisestä, röpelöisestä lumesta. Kasvot olivat punakirjavat, valuivat verta, ja mummo oli todella hämmentyneen oloinen. Vierellä seisoi ihmisiä, jotka ilmiselvästi odottivat hiljaisen mummon kanssa ambulanssia. Mummo parka, melkein olisi itkettänyt. Ei noin saa tapahtua!