Hei, 

Aika kulkee kulkuaan melko vinhaa vauhtia. Olen tässä melko kypsässä iässä huomaavinani, että aika on ikään kuin kiihdyttänyt tahtiaan, ja antaa merkkejä jälkeensä. Jäljet näkyvät kasvoissa, liikkeissä, puheessa ja kirjoitustavassa. Olen onneksi muuttunut luovemmaksi, osaan suodattaa asioita ehkä liikaakin kaikessa mukavuudenhalussani. Annan anteeksi itselleni ja siipalleni, olemme vanhuuden suojassa siltä osin. Vanheneminen ei pelota. Tasapaino ja hyvä ilmapiiri vallitsee -kaikesta huolimatta.

Tänään tuumasin juuri miehelleni, että osaa jo kuvitella aika hyvin sen, millainen vanhuus meillä tulee olemaan. Muistuttelemme jatkuvasti toisiamme asioista ja kuulemme niin väärin. Eli kaikki vaan luontevasti kärjistyy.

Joskus olen hymähtänyt, kun olen ohittanut vanhuksia, jotka ovat keskustelleet intensiivisesti kaikista sairauksistaan; eikö olisi muita puheenaiheita? Mutta tietäähän sen, että kun jostain kiikastaa, niin kiikastaa, ja se vie ajatukset. Oma itse ja tuntemukset ovat lähellä ja tärkeitä huomioida, niille kun on vihdoinkin viimeistään vanhana aikaa.

Terveenä oleminen on ihaninta, mitä voi kuvitella. Viimeksi eilen sain tästä taas muistutuksen, kun podin elämäni kolmanneksi tuskallisinta päänsärkyä koko päivän. Se alkoi salaa jo aamulla, lääkitsin itseni, mutta se ei halunnut päästää minua niin vähällä. Ohimot tykyttivät ja ajatus juuttui, ja lopulta iltapäivällä jouduin perumaan (harvinaista) "kahvakuula"-jumpan illan osalta, koska en kyennyt edes ajattelemaan liikkumista. Mieheni koetti olla avuksi. Hyvää tarkoittaen aina. Hieroi niskojani voimakkailla käsillään, mutta jouduin sanomaan, että päänsärky ei ole lähtöisin niskaseuduilta. Kallistin pääni tyynylle, en muuta voinut, ja olisin voinut jättää pääni siihen yksin. Olisin voinut lahjoittaa säryn vain jollekin vihamiehelleni (heitä taitaa olla elämässäni yksi kappale ;) mutta ehkä tämä oli vähän ilkeästi ajateltu. (Tämä nyt oli vain tällainen heitto. Ex-miestäni tarkoitin).

Mieheni ja tyttäreni viettivät aikaa läksyjen parissa ja oli heillä kuulemma ihan hauskaakin ollut, sain kuulla tänään. Hyvä niin. Olen aina ollut päälläni reagoija, mutta nyt ajattelen tietyillä seikoilla olleen osuutta karmaisevaan oloon. Aloitin nimittäin samana aamuna vihreä tee-kuurin, ja sen tunnetusti on aika vahva valmiste. Reagoin aika voimakkaasti kaikkeen vieraaseen, mitä pääsee elimistööni, ja siksi en lääkkeitäkään mieluusti käyttäisi.

Lisäksi kävin vielä kerran kynsistudiolla, vaikka jo ajattelin, että jätän kotkotuksen, koska muutamme maalle... Ne myrkyt huoneilmassa kehittivät varmasti osaltaan päähäni kitkerän aistimuksen, joka purkautui vähitellen sitten tällä tavoin. Ihmettelen vain, kuinka ne työntekijät voivat kestää päivästä toiseen kaiken sen myrkyn hengittämisen. Vähän säälittää, mutta bisnes on bisnestä. Mitäpä sitä kyseenalaistamaan. He ovat valintansa tehneet.

Ajatukset risteilevät mieluisan muuton ympärillä, ja tietysti toimeentulossa. Tällä hetkellä tilanne on toimeentulon osalta nolla, mutta olemme jo saaneet tapaamisen järjestymään uudelle paikkakunnalle hoitotyöstä vastaavien edustajien kanssa. Katsotaan, kuinka alkaisimme osaamistamme hyödyntämään. Uusia suunnitelmia on kaikenkaikkiaan, mutta hiljaa hyvä tulee. Pääasia, että työn tekee sydämellään ja oikein, tekee mitä tahansa.

Tästä sydämen kuuntelusta tuli mieleen, että olen muuten aina vihannut kaikkea epärehellisyyttä ja valheita, ja olen sen tehnyt jo selväksi pienelle tyttärellenikin. Paha saa palkkansa, omanlaisensa aina jossain vaiheessa. Tähän uskon. Tulen elämäni aikana pitämään tuntoaistimukseni koholla tämän asian suhteen loppuun saakka.

Sain herkkyyteeni kimmokkeen joskus lapsena, kun hiljaisena ja liian ujona en uskaltanut vastata minuun kohdistuneisiin syytös-epäilyihin. Olin syytön näpistyksiin, joista minua epäiltiin ja sormella osoitettiin. Ympäristön paine musersi minuuttani, joten tunsin sisimmässäni olevani kuin rikollinen, vaikka kyseessä olisi ollut pieni sokeripala. Tuolloin nousi mieleen ajatukset siitä, etten koskaan tule aiheuttamaan kenellekään samaa vääryyttä, ja kävin ikäänkuin yliherkäksi kaikelle epäoikeudenmukaiselle kohtelulle.

Empaattisuuteni kärjistyi välillä äärimmilleen, ja minun oli jopa vaikea työskennellä hoitopaikoissa, koska asetuin liikaa potilaan asemaan, kärsimyksiinsä. Pohdin potilaan tilannetta kotona työpäivän jälkeen, ja mm. suljetulle osastolle aamulla (töihin ;) ) mennessäni tunsin oksennuksen nousevan kurkkuuni. Eikä se ollut vain kuvitelmaa.

Iän myötä ajatukset ovat onneksi kypsyneet, ja olen tullut siihen tulokseen, että silloiset "ahdistelijani" tarkoittivat vain ohjeistaa minua huolissaan, tarkoittivat tuomitessaankin vain hyvää, mutta eivät ottaneet huomioon, millaista jälkeä kaikki se voisi tehdä sieluuni. Virheiden teon jälkeen anteeksi pyytäminen on aina paikallaan. Minulta meni pitkään, että annoin itselleni anteeksi sen, etten pitänyt puoliani, vaan hylkäsin itseni.

Mutta nykyään tiedän jo, että jokaisella on oikeutensa, oikeus puolustaa ja tehdä näkyväksi oma mielipiteensä, oli se sitten millainen tahansa. Mielistelyn aika on ohi jokaisen kohdalla viimeistään siinä vaiheessa elämää, kun syntyy omaksi itsekseen.

Kävin rääkkäämässä itseäni bodypumpissa. Toisaalta rääkkäämässä, mutta kyllä siitä tunnin punnertamisesta loppujen lopuksi vain hyvä olo jää. Ja kipinä kytemään pikaisesta uusinnasta. Ryhmä ja sali oli täynnä naisia ja miehiä, kaikenkokoisia ja -näköisiä. Osa on treenannut pidempään, vuosia, ja toinen osa harjoittelee liikeratoja. Ja nuori, hehkeä opettaja kannusti milloin hymyilemään tai irvistelemään, ja sain suuni molempiin asentoihin. Pumppi oli vauhdikas ohjelma numero 69, ei mikään lepopumppi tällä kertaa.

Muuttolaatikot ovat vallaneet kotimme täällä Espoossa. Pino pinon vieressä, kissalle kurkotettavaa. Kissa nimittäin etsii kaikki mahdollisimman korkeat paikat, ja menee sinne, minne tahtoo. Ulkovaloja on poistettu, ja "turhia" koristuksia seiniltä ja riippumasta milloin mistäkin. Viihtyisyys täällä ei ole enää pääosassa, vaan laskemme viikkoja ja päiviä, kun saamme toiveemme toteen.

Pääsemme haistelemaan puhtaita tuulia.