Mieheni lähti viikottaiseen palaveriin keskustelemaan "hengenheimolaisten" kanssa. Päräytti harrikansa ja piirteli sydämiä rintaansa lähtiessään, kun katselin häntä ikkunasta, ovella suukottelun jälkeen. Lentosuukotkin sitten vielä muisti. Oikeastaan tuo palaveri on ainoa väylä miehelleni tuoda "julki" tärkeimpiä ajatuksiaan ihmisille, jotka varmasti kuuntelevat ja ymmärtävät. Ja tukevat omalla tavallaan. Itsensä ilmaisemisen taito miehelläni on, ja mikä tärkeintä, itseluottamusta ja rohkeutta avata sisintä toiselle kaikkein haavoittuvimmassakin tilassa.

Olen itse kai melkein päinvastoin pidättyväinen ja tarkka siitä, etteivät "tietoni" kulkeutuisi väärille poluille. Mutta menneisyys sanelee nykyisyyttä. Luottamuspula on kertynyt matkan varrelta, kun on kokenut hyljeksyntää ja petturuutta. Ei enää halua avautua kaikelle kaikesta. Se on tietysti pelkoa, mutta on toisaalta hienoa elää suojattuna, yksityisyydessä, mutta silti olla tavoitettavissa, jos joku sattuu olemaan vailla apua tai jakamista.

Tyttäreni katsoo lastenohjelmia. Leikki koulun jälkeen kaverinsa kanssa, ja tuli sitten vihdoin taas kotiin, kun soitettiin kännykkäänsä. Onkin pidempi vapaa, neljä päivää. Hänellä olisi ollut isäviikonloppu. Ei mene. Mietimme vielä, lähdetäänkö isääni tervehtimään. Mieheni haluaisi, mutta minä ajattelen matkan rasittavuutta, mieheni rajoittuneita voimavaroja, vaikka isänikin on tärkeä. Mieheni olisi valmis tekemään vuoksemme mitä tahansa, joten se olen minä, jonka on vielä kertaalleen mietittävä suunnitelman järkevyyttä.

Ensi viikolla on jälleen kokeita ja vihdoin lääkärin kuuleminen. Kuukaudenkin odotus on tässä sairaudessa pitkä aika. "Nyt jännittää", sanoi mieheni eilen. Kuntoilu on jäänyt muiden touhuilujen "jalkoihin". Mutta ei ole unohtunut... ;). Siitä se taas käynnistyy. Siis. Itselläni ei tavallaan ole hätää, vaikka taukoa tulisi, mutta miehelleni kuntoilu on ensiarvoisen tärkeää, jotta hapen kulku pysyisi siedettävänä, mm. Ja kyllä kuntoilu ryhmissä tai yksinkin salilla antaa puhtia arkeen. Olimme röntgenissä eilen. Tai mieheni siis, joka joi puolen tunnin aikana n. litran vettä tutkimuksen takia. Jouduimme odottelemaan vuoroaan aika pitkään, miehelläni jo kupla otsassa, ja minä kävin lappamassa parkkimittariin lisää rahaa... Hän haki myös b-vitamiini -pistoksen. Sytostaatilla on kuulemma ominaisuus, että se "syö" b-vitamiinia jollain tavoin. Hyvä, että huolehditaan.

Olimme koiramme kanssa ensi kertaa koirakoulussa oppimassa, kuinka hihnassa mennään vetämättä ja stressaantumatta. Siellä sitten, maneesissa, paksun pöperöisen, tarttuvan hiekan ja hevosen jätöksien seassa peruuteltiin, palkittiin koiraa onnistumisista, kiellettiin syömästä niitä tamman pipanoita, oltiin  hiljaa, ja näytettiin vain makupalojen avulla, milloin asia oli ymmärretty. Joukossa oli kolme muuta koiraa, pikku snautseri, jokin terrierri sekä pitkäkarvainen paimenkoiran pentu. Jälkimmäisin tarvitsi paljon miehistä sylihoitoa, sillä se räjähteli ohikulkevalle koirallemme, ja tietysti siihen kuoroon yhtyi välillä omamme. Mutta hienostikin mentiin toistemme ohi, ja meidän koira alkoi tunnin koitoksen jälkeen olla niin valmis, että laittautui pari kertaa ihan vaan maahan pitkäkseen. Se stressi. Ei saanut tutustua toisiin koiriin, vaan piti kuunnella ja katsella, että mitä tuo ihminen oikein tahtoo... Oppi alkoi ihan selvästi iskostua jo tuon tunnin jälkeen mielen sopukoihin. Jos tässä neljäkin viikkoa opetellaan hihnassa kulkemista aktiivisesti, luulisi tulosta syntyvän! Parasta tässä touhussa mielestäni on se, että koko perheellä on samat tavoitteet koiran kanssa. Jokainen tietää, miten menetellä, jotta ollaan oikeilla jäljillä. Koirastakin toivon mukaan tulee rauhallisempi näin.

Ollaan viety itsepalvelukirppikselle tarpeetonta, ylimääräistä tavaraa. Ihan hyvää, mutta nurkissa pyörinyttä. Muuton myötä alkaa vaan tökkiä tietyt asiat. Ei halua enää elää menneessä, vaan tähtäin on tulevaan. On sieltä pöydästä jotain hävinnyt, tai siis ostettu, ja tilattiin vielä lisäaikaa, jotta saadaan varasto tutkittua ja hinnoteltua palasiksi pöydälle ja hengareihin. Mukavaa touhua. Kirppis on aika suosittu paikka, ja kirpputori-ihmiset kiertää usein ajan kanssa hermoja lepuutellakseen. Kiertävät jokaisen paikan, jotta mikään "löytö" ei jäisi näkemättä. :)

Haettiin siis harrika tunnin ajomatkan päästä. Alku oli käynnistämisen ja latailun juhlaa, mutta siitä se sitten vaan virkosi, talviteloilta, ja ajaa körröttelin onnellisen miehen perässä autolla tyttäreni kanssa. Ajan autoa niin harvoin, mutta huomasin, että tyttäreni tunsi hienoista ylpeyttä, kun äiti osasi ajaa... Mieheni sanoi sitten, että oli se hienoa nähdä, missä aviopuoliso ajaa... sumuvalot päällä, kuulemma.