Hei!
Kirjoitan Sinulle toista kertaa... 
 
Hitsin hitsi, ei alkanut kovin hohdokkaasti tämän blogin alkutaival. Kirjoitan siis toisen kerran, koska aiempi kirjoitus tähän printattuna (kynä luistaa kuitenkin) tallennettiin ns. "luonnoksiin", eli se hävisi savuna ilmaan. Luonto on vahvempi tekniikkaa.
 
Muutenkin, löysin pensseliini asetuksista vain punaista väriä, joten toistaiseksi tämän blogin ilmiasu on sanoisinko että "hailakka". Mutta jospa se siitä ja tämä tästä.
 
 Kirjoitan makuuhuoneen sängyllä. Vaikka sänky on uusi, korkea, siinä on hyvä n u k k u a ja kissan pestä tassujaan, ehkä se ei kuitenkaan ole kaikkein ergonomisin paikka istua. Mutta elämäni on muutoinkin ollut aikakausittain vähemmän järjellä ajateltua. Olen aika pitkään yleensä ollut tyytyväinen, kun on rauhallista, on rauha mihin käpertyä, sillä elän rauhassa, lataudun rauhassa... whatchutalkingabout_smile.gifse on aikanaan ollut yksi selviytymiskeino, ja nyt se on osa minua, juurtunut pysyvästi. Mutta sitten... tapasinkin enempi spontaanin ihmisen, jonka kanssa seikkaillessa voi olla että on tullut äitikin mieleen pari kertaa (ihan kuin hänestä jotain osaa tähän olisi...). Mutta Hänen, eli mieheni kanssa asiat siis yleensä tapahtuu järjestyksessä että: 1. päätetään tehdä niin 2. mietitään sitten vasta. Mutta niin, totta on se, että äitini olisi nyt enemmän kuin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen, mutta hän ehkä saikin sen ensimmäisen kirjoitukseni, joka tuprahti taivaaseen.

Koululaiseni tuhertaa, ähertää, pyörii tuolillaan, syö kynän nysäänsä, ottaakin paperin, johon piirtää hiiren tai marsun tai jotain siltä väliltä..., koulutehtäväkö? Kysyn silloin tällöin (lähes joka minuutti), että tuleeko siitä mitään tai jotain... läksyn teosta. Oli kuulemma vihko hukassa, oli koululainen jo juoksemassa ajatuksissaan koulun siivoojaa "haastattelemaan," (eikä muuten olisi ensimmäinen kerta) mutta päätettiin sitten, että on ihan hyvä kirjoittaa "varavihkoon" nämä äidinkielen lukuläksyn sisältökysymykset. Tuli mitä tuli.

On meillä koirakin; eestin hebe. Tämä on koiramme rotu. Sitä kysytään niin usein. Tosiasiassa koirassamme on montaakin rotua, mutta emme osaa oikein päättää, että mitä, eli suomeksi sanottuna pentu on aito SEROPI. Siinä on mustaa ja valkoista, se on siro ja kaunis lainehtivan turkkinsa sisällä. Luonne on kiltti. Se pitää auktoriteettina varsinkin miestäni. Äskenkin pentu oli hyppäämässä minua vasten kun istuin tuolilla. Mieheni hihkaisi tai karjaisi (riippuu miten sen kuulee):"ei hyppää!", jolloin koira jäi keikkumaan ilmaan häntä koipien välissä. Ja kun se vihdoin putosi, se menikin juomaan vettä, eli unohti minut kokonaan.whatchutalkingabout_smile.gif 

Kissan jo mainitsinkin. Se matkustelee paljon, joten silläkin on runsaasti omaa aikaa ja rauhaa. Kissa asui meillä jo kun koira tuli, ja tämä pari on hyvä yhdistelmä. Sen tietää kun on kokeillut. Kissa alkoi aluksi viihtyä enemmän kotona, koska joku odotti sitä kieli pitkällä, joku karvainen ihmisten lisäksi. Se tuntee tulevansa aina lämpimin ja innokkain tervetulotoivotuksin kotiin pidemmän kaavan kautta. Matkoilta tuliaisiksi se tuo edelleen hiiriä, myyriä, oravia ja lintuja... Joskus vaan sen on käytettävä neulan teräviä kynsiään koiran kanssa temmeltäessään -kuin varoitukseksi, mutta silloin koiran on katsottava peiliin. Koira on aivan lääpällään kissaan ja kissan ruokaan ja myös kissa käy tarkistamassa koiran ruokakupin, kai ihan uteliaisuuttaan.