Että voikin kissa-lemmikin kuolema olla tiukka paikka. Olen pienessä päässäni pyörittänyt isänpäivänä kohdattua kissan menetystä niin monelta kulmalta, että alan pikku hiljaa tajuta, että todellakin mirri on mennyttä, siihen on sopeutuminen.

Haudalla välkehtii kynttilä, ja haudan laittaminen on jonkinlaista terapiaa sekin. Tuntuu epäreilulta, että kissa, joka oli päässyt elämisen makuun omalla reviirillään; sai saalistaa ja sillä oli rakastava perhe, tulee auton tönäisemäksi (ehkä) ja kaikki on hetkessä ohi...

Syyllisyys painaa, suru sen mukana. Jospa olisimme tehneet niin ja näin... turhaa. Asioita ei voi muuksi muuttaa. Tyttäreni on "kuullut" Viirun miukumista yöllä, minä olen kuvitellut näkeväni sen... mutta nämä on henkimaailman juttuja, joista on syytä vaieta. Jokainen käsittelee kuolemaa tavallaan ja omassa tahdissa. Se on hyvin henkilökohtaista ja tärkeää.

Pikku-koiramme ei ole osoittanut kovin näkyvästi mitään reagointia siihen, ettei kissa käy kotona. Haistelee se välillä tiiviimmin verhojen alaosaa ja paikkoja, joissa Viiru on maannut. Pikku-koirallemme menetys on jo toinen. Meille tullessaan se joutui eroamaan siskostaan, jonka kanssa se oli ensikuukaudet viettänyt. Onneksi kaksoissiskon perhe on ottanut meihin kontaktia, jotta voimme mahdollisesti tavata yhdessä.

Itku tulee vielä pitkään sitä suloista muistellessa, sen ikävää kohtaloa. Mutta toivon, että se paikka, minne se on ulottuviltamme vierinyt, täyttäisi kaikki sen toiveet, ja se voisi tuntea palaavansa takaisin elämään.

                            Viiru                                       

                                                                              

                        Viirun lepopaikka takapihallamme