Saavuimme äsken ns. tuomion kuulemiselta, lääkärin vastaanotolta, missä oli määrä selvitä mieheni ja samalla koko perheen sekä läheisten "kohtalo"...

Mieheni kuuluu elämääni niin olennaisesti (ilman häntä en olisi se mikä olen nyt), joten puran tähän nyt jotain aiheeseen liittyvää, ja se aihe on syöpä.

Taisin, kyllä, olla aika miettelijäs ja hiljainen, jännittynytkin, kun istuimme Meilahden sairaalan käytävän varrella vierekkäin, ja toisaalta huvittunut, kun ajankuluksi siinä odotellessa hämmästelimme ohikulkijoita, potilaita ja henkilökuntaa, jotka olivat kuin ensimmäistä kertaa osastolla. Potilaita virtasi käytävälle pähkäilemään, missä ilmoittautuminen sijaitsisi, eikä henkilökunnasta osa osannut edes osoittaa wc:tä kyselijälle. Todellisuudessa osasto, jonne mekin menimme, oli osa uutta sairaalan siipeä, joka oli otettu käyttöön lähipäivinä. Henkilökunta muutti tavaroita rämisevillä lavakoilla huoneisiin, ja joku kengistään pitkäkärkinen, vanhempi herraslääkäri manaili, ettei tästä tulisi yhtään mitään... -Toivottavasti sentään!

Meidät kutsuttiin, tai mieheni siis, vastaanottohuoneeseen, ja minä seurasin kannoilla, kun olen vaimo. En erikseen näköjään tarvinnut lupaa seuranpidolle, vaan meidät molemmat ohjattiin istumaan. Mieheni puhui vuolaasti voinnistaan, kun sitä kysyttiin, ja minä hengitin kuin hänen puolestaan. Jotain oiretta, yskää, on lisääntymässä määrin esiintynyt, ja ihottumaa oli ilmaantunut kuin tyhjästä, mutta muutoin asiat on olleet "ihan hyvin" meidän näkökulmasta. Mieheni on aina ollut innostunut lihaskuntonsa harjoittamisesta, eli se on myös yhteinen harrastuksemme.

Lääkäri sai kuin saikin puheenvuoron, jota olimme odottaneet ties kuinka monta viikkoa. Koearvojen otosta on aikaa. Vilkuilin samalla tietokoneensa näyttöä, ja huolestuin mielessäni kaikesta siitä punaisesta väristä, jota näin eri arvojen kohdalla. En kuitenkaan erottanut (kiitos ikänäön), mitä arvot olivat. Kun lääkäri aloitti hyvillä uutisilla, eli hemoglobiiniarvojen ja muiden veriarvojen kertomisilla, maksan hyvien arvojen esille nostamisella, ajattelin, että no niin, nyt päästään sitten toiseen kohtaan...

Mietin vain, että miten lääkäri mahtaa asiat kertoa...

Hokkuspokkus-simsalabim: uutiset olivat HYVIÄ!

Keuhkoissa esiintyvä syöpä, pari kasvainta, eivät ole kasvaneet kuin muutaman millimetrin, ja pitkän aikavälin seuranta ja hoidot ovat näyttäneet tähän saakka, että syöpä ei olisi ärhäkkää lajia. Näköjään, kun varautuu kuulemaan "pahimman", voi osata iloita siitäkin, että asia on hallinnassa, ainakin niin, miten lääkäri sen näkee. Naislääkäri vaikuttaa hyvin asiansa osaavalta ja fiksulta naiselta, luottamusta herättävältä. Tuntui erittäin hyvältä sekin, että vaikka tuleva hoito ensi keväänä tulee olemaan jälleen sytostaattihoitoa, päästään  vähemmällä hoidolla, eli suonensisäisen hoidon kesto tulee olemaan vähäisempi, vaikka lääkkeen teho on entisenlainen. Onneksi, sillä pitkät rupeamat, monen tunnin suonensisäiset tiputukset ovat todella rankkoja, ja syövät miestä monin tavoin. Kuten syöpäkin sinänsä...

Lääkärin kirjoittaessa reseptejä tuntui siltä, että meille on annettu toinen mahdollisuus elää tätä elämää yhdessä otaksuttua pidempään, vaikka arvioita siitä, miten keuhkosyövän poteminen vaikuttaisi elinikään, ei olekaan olemassa, niin että voisin arvioita allekirjoittaa. Jokaisen elämä on ainutkertainen, ei joillain kaavoilla piirrettyä, uskon minä. Onneksi ei tiedetä elämää eteenpäin minkään suhteen...

Olimme niin hyvävointisia vastaanoton jälkeen, että sorruimme suklaa-kahvikauppaan, mistä haimme köntin suklaata kalliilla hinnalla. Valitettavasti vaan valitsimme väärän lajin, ja jälkimaku oli rasvan. Mutta ensi kerralla tiedetään, ettei ainakaan valkosuklaata, jota tuskin tässä tapauksessa voi suklaaksi edes kutsua.

Vuorossa on salaattiannosten  sulattelu. Mieheni lepäilee sängyllä jännityksen jälkeistä väsymystään potien, Hebe venyttelee lähelläni.

Siestatunnelmaa, kovan aamun iltapäivä.