On taas aikainen aamu. Tai siis oli, kun heräsin. Ajantajusta aamuvarhain pitää huolen Rita-kissa, joka pudottaa kello viiden aikoihin tahallaan (!) jotain makuuhuoneen kaapin päältä alas, jotta heräisin, tai kuten tänä aamuna heilauttaessaan kännykkäni laturin johdon lattialle sen ensin kameralaukusta kaivettuaan. Kissa on ovela ja näppärä ajatuksen juoksultaan. Se tietää, että johdot ovat kiellettyjä, joten se oli varma, että johto lattialla valpastuttaisi minut. Rita on purrut laturin johtoja poikki, niitä on teippailtu tiheästi. Kissa oli tuon tekosensa jälkeen jo odottamassa oven suussa. Mutta sentään viideltä en lauantaiaamuna suostu nousemaan kokonaan. Vielä tunti. Näytin kissalle ovea, ja suljin sen jälkeensä. Laturin johto tyynyn alla jatkoin horrosmaista mietiskelyunta...

Tunnin kuluttua äänimerkki klo 6; naukumista oven takana. En hypännyt heti ensimmäisiin pyyntöihinsä (koska elämä on jatkuvaa oppimista, eli hitauteen sopeutumista :)), mutta huomasin, että olin täysin valveilla, ei unen ripaustakaan pääkopassa. Viereltä kuului tasainen tuhina. Joten -sukat jalkaan vaan ja menoksi.

Joka ikinen aamu olen nyt ottanut tavaksi tyhjentää kissan wc:n, ruokkia kissan, käyttänyt koiran lenkillä ja hakenut samalla lehden, syöttänyt koiran. Olen miettinyt, mitähän eläimet mahtavat tulevasta muutosta tuumailla siis sitten, kun se mylläkkä tapahtuu. Ainakin koira tulee nauttimaan siitä, että se on jatkuvasti meidän ihmisten ulottuvilla, ja päinvastoin. Tässä talossa koira jää alakertaan yksin iltaisin nukkumaan, johon järjestelyyn se on kyllä sopeutunut pienestä vauva-olomuodostaan lähtien.

Tulevassa kodissa olemme kaikki samassa "tasossa". Mutta portti siirretään tyttären huoneen ovensuuhun siksi, että koira on pentu, ja järsii edelleen jotain kiellettyä (kuten TV:n kaukosäädintä). Nytkin neiti on laittanut yläkerran huoneen oveensa (matalalle!) lapun:" Iidalla (=Hebellä) pääsy kielletty!". Meidän koira ei malta kyllä lappuja lueskella siinä vaiheessa, kun se salaa, erityisen hiljaisesti, hipsii yläkertaan tutkimusretkelleen. Näin se on tehnyt, jos se on huomannut tilaisuutensa koittaneen, eli joku on huolimattomasti sulkenut portin alakerrassa. Ja vain katse tai sormen osoitus koiran suuntaan riittää, ja pentu jolkuttaa kuuliaisesti takaisin sinne, minne sen odotetaankin menevän.

Maastot Pusulassa ovat ihanteelliset ja hiljaiset -ei liikenteen jatkuvaa pauhua, joka räjäyttää kuulohermot... heh. Koira sulautuu aina maastoon. Sen maailma on hajujen, mutta tottakai rauhallisuus auttaa keskittymään olennaiseen.

Kissa. Jos muuttava kissa olisi entisemme, Viiru, olisi se ehkä hieman pulassa ainakin alkuvaiheessa. Se oli luonut reviirinsä tänne Espoon maisemiin. Mutta rauha sille. Otamme muistolaatan mukaan, ja kunnioitamme muistoaan edelleen uudessa kodissa lyhdyin.

Rita on erittäin sosiaalinen, utelias ja rohkea. Ei ole kodissamme paikkaa, ei katon rajassa eikä alimmissa lattian raoissa, mihin ei Rita olisi päätään laittanut tutkiakseen. Joten sille muutto tulee olemaan taas jännittävä seikkailu. En epäile hetkeäkään, etteikö se sopeutuisi ennätysvauhtia. Ulos emme sitä edelleenkään ole päästämässä. Yksi kohtalokas erehdys, ja joutuisimme taas elämään epätietoisuudessa lemmikkimme kohtalosta. Rita on ihmisrakas, jolla tietysti on kaikki saalistusvaistot tallella, mutta leikittämällä saadaan ne tarpeet purettua.

Muutto tulee kreivin aikaan. Ja kaikki oli kohtalon suunnitelmaa. Mieheni mainitsi paikkakunnan nimen, mina tartuin toimeen, ja saimme asunnon paikalta, jonne molemmat ajattelemme "kuuluvamme". Liitoksia myönteisille ajatuksille tulee lapsuuden olosuhteista, kaipuusta elämään, joka on yksityisempää. Espoossa tuntee olevansa osa liikkuvaa laumaa, joka ei pysähdy. Olemme kasvottomia, yksityisiä epämieluisalla tavalla; oma napa on, mihin tuijotetaan, hyöty toisesta otetaan käyttöön ajattelematta, että tuossa on toinen ihminen, joka tulisi huomata teon takaa. Lapseni sanoo: "En voi mitään sille, että minusta tulee samanlainen kuin kavereista." Hänkin huomaa hälytyskellojen soineen. "En voi mitään..." Lapsessa on herkkyys, jota aikuisenkin ihmisen tulisi vaalia kaiken paljouden keskellä. Keskittyminen olennaiseen: onnellisuuteen. Olen vetänyt aiemmista kokemuksista johtopäätöksen, sen, mitä miehenikin sanoo:" Ihmisellä on OIKEUS etsiä onneaan."

Onnen eteen eläminen on mielestäni erittäin viisasta.