Pieni aika kirjoitukselle, sekamelska pään sisällä. Poimittava olennainen, vaikka se olennaisin on kadonnutta, menneiden talvien lumia, entisiä tuulia, multaa ja surua. Tämä tapahtuma on vuodelta 2012.

Olimme tyttäreni kanssa käymässä Meilahden sairaalassa miestäni tervehtimässä. Tulimme bussilla, sillä jotain minulla on Helsinkiä vastaan, sen liikennekulttuuria ja mieletöntä vilinää; ääniä, sorinaa. Sekamelskaa, mikä ei järjesty päässäni oikein, vaikka siis kyseessä on nimenomaan pääkaupunki, heh.

Saavuimme pelonsekaisin tuntein sairaalan aulaan, yhteen niistä. Erotin kalpean, rollaattoriin nojailevan haamun, vaaleaan beigeen puetun, joka hymyili... Heti halaamisen jälkeen sanoin meneväni wc:hen, mies jäi aulaan seisomaan, nojaamaan, odottamaan tuskaisen pitkät minuutit. Wc:ssäkään en voinut kuin hokea itselleni; "laihtunut, huonomman näköinen, ei hyvä, ei hyvä."

Pienen aikalisän jälkeen lähdimme yhdessä kävelemään. Mieheni sormukset eivät oikein tahtoneet pysyä sormissaan. Ne nojailivat tyhjinä rollaattorin käsitukiin, niveletkään eivät enää olleet käsissä niitä stoppaamassa. Ne pysyivät siinä vain tahdonvoimalla. Rollaattorin telineeseen oli kuljetukseen laitettu happilaite, mistä kulki ohuen letkun kautta elämänvirtaa miehen hengenpitimiksi.

Katsoin vastaantulleiden ihmisten ihmetyksen- ja pelontäyttämiä ilmeitä. Minä kannoin ne katseet mieheni kanssa, mutta olin tuossa vaiheessa ainoa, joka ne rekisteröi. Ymmärsin oikein hyvin, mitä niissä katseissa luki; "kuinka mes voi vielä kävellä, vaikka näyttää niin tyhjältä?" Ja kun istuimme kahvilan aulassa, ja mieheni suuteli minua, oli se suudelma kuoleman oma. Mies hymyili, mutta tiesin, että hän oli jo luovuttanut. Hän ei ollut siinä kehossa kuin siksi, että kykeni liikuttamaan ruumista paikasta toiseen. Hän ei ollut enää mieheni. Olin suudellut kuolemaa, kylmää, elotonta ruumista, joka oli ollut mieheni, mutta en tuntenut tätä ruumista vierelläni enää. Tiesin jo, että pahimmat hetket  on käsillä---.